Rockin Suomenmestaruuskisojen finaalissa 1984 päätyi kaksi yhtyettä tasapisteisiin. Kouvolalainen Peer Günt ja alavutelainen Kolmas nainen osoittautuivat tuomariston korvissa samanarvoisiksi. Vaikka ennakko- odotukset antoivat olettaa trendikkäämpien bändien menestystä (näkyihän Suomessa jo Sky Channel!), lankesi kahden maakunnallisen yhtyeen rockin perusarvoja kunnioittava paalutus hedelmälliseen maaperään.
Koska voittoa ei voitu jakaa, saatiin Kolmas nainen laskennallisin perustein kisan kakkoseksi - seikka, joka ei juurikaan tuntunut masentavan näitä ruutupaitoihin kääriytyneitä, lompakkoa ja kampaa farkkujensa takataskuissa lavallakin kantaneita, teiniviiksillä siunattuja ja jostain kadonneesta Asserista laulaneita pohjalaisia. "Meillä oli sellainen luulo että nyt lähtee!", on kitaristi Sakari Pesola muistellut myöhemmin takahuonetunnelmia SM-hopean varmistuttua. "Rupisista keikkanauhoista tehtiin demo, jota läheteltiin levy-yhtiöille." Tällä demolla ei kuitenkaan tehty vaikutusta levy-yhtiöihin.
Keikkoja tehtiin hengästyttävällä yhden esiintymisen kuukausitahdilla. "Oltiin oltu iät ja ajat metsikössä, ja yhtäkkiä ponnahdettiin SM-kakkosiksi...me oltiin ihan pihalla näistä systeemeistä", Pesola kertoo. "Eihän meillä ollut keikkamyyjää, ei mitään - me oltiin vaan innoissamme."
Suurimmassa kiitollisuudenvelassa uransa alkuvaiheista Kolmas nainen on Seppo Tammilehdolle (ex-Alwari Tuohitorvi), joka - kuultuaan Alavuden poikien vajonneen kotikonnuillaan innostuksen aallonharjalta apatian ja kooman kiehtovaan välimaastoon - passitti nuoret studioon työstämään kunnon demoa. Tämän demon pohjalta yhtye julkaisi keväällä 1985 omakustannesinglen "Etsikää Asseri"/"Vanhat äijät", joka suhteellisen hyvästä radiosoitosta huolimatta ei sekään avannut levy-yhtiöiden ovia. Vielä tarvittiin pätevä demonauha kappaleesta "Sähkökitara, hyvää tahtoa ja kavereita" ja "Ilman sydäntäni elelen". Tämän nauhan kuultuaan neljä levy-yhtiötä ilmoitti haluavansa bändin talliinsa. Kolmas nainen päätyi hyväksymään EMI:n silloisen keskeishahmon Pedro Hietasen tarjouksen. Esikoisalbumi "Kolmas nainen" ilmestyi 1986 - kaksi vuotta SM-hopean jälkeen.
Esikoinen esittelee Kolmannen naisen pohjalaisittain paisuvan boogie- puolen, yhtyeen matkan ensimmäisen rastin: eräänlaisen Alavuden Dr. Feelgoodin, jonka ohjelmajulistukseksi albumin avausraita "Sähkökitara ..." koettiin. Yhdessä "Avaruusmiehen" itsetietoisen asenteen kanssa se tuki Kolmannen naisen mainetta ennen kaikkea toimivana lavabändinä.
Vaikka "sähkökitara ..." osoittautui pieneksi hitiksi, ei ostava yleisö kuitenkaan nähnyt Kolmatta naista vielä suomalaisen rockin keskeisimpänä nimenä: esimerkiksi rocklehti Rumban lukijakunta rankkasi vuosiäänestyksessä yhtyeen "Uusi kyky"-sarjassa sijalle 12 - edelle ehättivät mm. sellaiset yrittäjät kuin Sata lasta, Ilona ja Iris Flower Group.
Esikoisen saama hienoinen kiittävä huomio antoi aihetta harkita varovaisen optimististen odotusten mahdollisuuden pohtimista, mutta tosiasiassa kaupallista edistystä ei tapahtunut. "Paha minut iski" ei ollut sisällöllisesti esikoisalbumin iloisen hysteerinen toisinto, vaan tekstimaailmaltaan ajoittain hyvinkin sarkastinen ja kyyninen katsaus. EMI tekikin Suomen oloissa harvinaisen tempun - se julkaisi albumin pian uudelleen, uusilla kansilla ja singlellä "Maanantai"/"Raatona maantiellä" vahvistettuna. Vaikka "Paha minut iski" on jäänyt Kolmannen naisen albumeista kenties vähimmälle huomiolle, ei sen roolia yhtyeen kasvamisen välivaiheen raporttina ole väheksyminen - ja näihin aikoihin Kolmas nainen loi edelleen raivokkailla keikoillaan sen iskuvalmiuden ja maineen, jonka hedelmiä oli muutaman vuoden kuluttua poimiminen.
Esimerkiksi Lapinkiertueella alkuvuodesta 1988 katsojamäärät vaihtelivat keikkapaikasta riippuen muutamasta kymmenestä täysiin tupiin - mutta yksi maaginen hetki tuollakin reissulla satunnaiselle matkaajalle tarjottiin: tulevalle albumille kaavaillun kappaleen "Äiti pojastaan pappia toivoi" kaikuessa soundchekissä kittiläläiseen talviyöhön oli työväentalon portailla seisoskelevan kaverin jostain syystä helppo uskoa tämän yhtyeen olevan oikealla tiellä.
Kun Kolmannen naisen kaksi ensimmäistä albumia tuottanut Riku Mattila siirtyi Sonet-yhtiön tuotantopäälliköksi, oli yhtyeen helpompi jättää entinen kotinsa EMI ja saada näin myös ulkoinen piristysruiske. Vuonna 1989 julkaistu, Mattilan tuottama kolmas albumi "Hikiset siivut" vei yhtyettä edelleen etäämmälle yksioikoisesta kitarajunttauksesta (jos kohta Kolmas nainen ei ole koskaan erityisesti häpeillyt esitellä myöskään kiihottavasti idioottimaisempaa runttauspuoltaan). "Kyllähän me kyettäisiin tekemään vaan kevyitä biisejä, mutta meidän luonteet on vähän sellaisia, että jos niitä pidemmän aikaa tekisi, tulisi kauhea ikävä tehdä kovempaa roinaa", analysoi Pesola "Hikisten siivujen" ilmestyessä. "Äiti pojastaan pappia toivoi", "Sylistäsi heräsin" ja "Vuoret tuuli pois puhaltaa" eivät antaneet enää aihetta leimata Kolmatta naista alavutelaisten vastaukseksi Popedalle.
Levyn ilmestyessä Pauli Hanhiniemi kiteytti muutoksen lausumalla tapahtuneeksi "sellaisen murroksen, että ollaan tajuttu kykenevämme soittamaan ihan mitä vaan". Lauluntekijäkaksikko Pesola-Hanhiniemi onkin "Hikisillä siivuilla" uskaltautunut olemaan reilusti suomalainen, maalainen ja mies. Myös metsä vastasi huutoon. Keikat kehittyivät parhaimmillaan todellisiksi myrskyiksi, joiden alati kasvava yleisömäärä antoi vihjeitä Kolmannen naisen potentiaalista olla vastaus siihen kysyntään, jota hyvälle, suomalaiselle kitararockbändille vuosikymmenen vaihteessa oli.
Toinen kitaristi Timo Löyvä ilmoitti keväällä 1989 jättävänsä yhtyeen ja siirtyvänsä opiskelemaan studiotekniikkaa (hänen tiensä veikin pian vuodeksi Yhdysvaltoihin alan opinahjoon). Kolmas nainen oli tienhaarassa: jatkaako nelikkona vai löytää jostain sopiva uusi kitaristi - yksi yhtyeen musiikillisista peruspilareista oli kuitenkin ollut Löyvän ja Pesolan yhteisellä taipaleella kehittynyt keskinäisen kitaroinnin kudosmaisuus. Uusi kitaristi löytyi kuitenkin yllättävän helposti: aiemmin psykoottisessa Manic Toysissa vaikuttanut Timo Kivikangas liittyi Kolmanteen naiseen kesällä 1989.
Siirtyminen uudelle vuosikymmenelle tapahtui Kolmannelle naiselle suotuisissa merkeissä: 1990 ilmestynyt neljäs albumi "Hyvää ja kaunista" lunasti korkojen kanssa kaikki ne odotukset, joita edellinen levy ja alati kasvava keikkamenestys olivat herätelleet. Uusi tuottaja Mikko Karmila loi yhdessä bändin kanssa levyn, jonka myyntilukemat yllättivät myös yhtyeen itsensä aina niin, että bändin sisällä kuultiin hämmennyksestä kumpuavia, puolihumoristisia epäilyjä "väärintekemisestä" - eihän rockbändin kuuluisi olla näin suosittu!
"Hyvää ja kaunista" -albumin - ja yhtyeen itsensä - menestyksen reseptiä on vaikea purkaa osiksi. Vuonna 1990 suomalainen rock kuitenkin eli erästä etsikkoajoistaan: uusi tanssikulttuuri teki tuloaan Raptorin muodossa ja rockin myyttinen kapina kyti lähinnä speedmetallin alakulttuurissa.
Suomenkielisen rockin kuluttajat turvasivatkin kahteen nimeen: Kolmanteen naiseen ja Neljään ruusuun, joka sekin nousi 1990 julkaistulla neljännellä levyllään raskaaseen sarjaan. Näiden ulkoisten syiden ohella on kuitenkin havaittava myös olennainen: "Hyvää ja kaunista" oli hyvillä biiseillä raskautettu albumi. Sen häikäilemätön kaihomieli yhdistettynä verevään, jopa erektiiviseen etunojaan osoittautui vastustamattomaksi kattaukseksi - esseisti Markku Salon sanoin: "Kolmas nainen on hämmästyttävää kyllä ehkä selkeämmin rock'n'rollia kuin kypsynyt Eppu Normaali, mutta samaa sen soitossa on suomalaisesta junttiudesta periytyvä laid-back-soittoasenne, joka erottaa sen esimerkiksi Cliftersin pääkaupunkilaisittain ylikierroksilla käyvästä terhakkuudesta".
Jos trenditietoisimmat kiivailijat olivatkin valmiita julistamaan vielä esikoisalbuminsa aikaisen Kolmannen naisen juntti-Suomen jytäkoneeksi, jonottivat he neljä vuotta myöhemmin yhdessä satojen kaltaistensa kanssa Kolmannen naisen loppuunmyydylle keikalle pääkaupungin juottolassa. "Tästä asti aikaa" soi yhtä lailla Suomenlinnan työsiirtolan parakeissa kuin nuorekkaissa yökerhoissa.
"Hyvää ja kaunista" avasi menestysputken, jonka albumimerkintöjä olivat "Elämän tarkoitus" (1991), "Tiheän sisään" (1992) ja "Onnen oikotiellä" (1994). Kukin näistä levyistä nousi ilmestyttyään albumilistan ykköseksi. Kolmannesta naisesta muotoutuikin 90-luvun ensimmäisen puoliskon suomalaiseen rockiin luottonimi, joka onnistui rakentamaan sillan kaupallisen menestyksen ja rockuskottavuuden usein ylittämättömän kuilun ylle. Kolmas nainen sai osakseen myös aina vaikeasti ansaittavan ammattitoverien kunnioituksen: suomalaiset rockmuusikot valitsivat "Elämän tarkoituksen" Rumba-lehden kiertohaastattelussa ilmestymisvuotensa parhaaksi kotimaiseksi albumiksi. Nyt oli aika maksaa takaisin myös takavuosien vertailut Eppu Normaaliin: esiintyessään Ruisrockissa sekä Eput että Kolmas nainen pukeutuivat härmärokkarin univormuksi miellettyyn vaateparteen - keskenään täsmälleen samanlaisiin ruutupaitoihin. Vitsi meni suurimmalta osalta ruutupaitaisen yleisön ohi.
Jos Kolmannen naisen nousu Suomen suosituimmaksi yhtyeeksi olikin kaikkien draaman lakien mukainen työvoitto, ei yhtyeen kaari ehättänyt laskusuuntaiseksi ennen hajoamista vuonna 1994. Tuolloin ylitsekäymättömät sisäiset ristiriidat saattoivat suuren yleisön yllätykseksi Kolmannen naisen suomalaisten bändien hautausmaalle. Vuonna 1997 yhtye kapusi "vielä kerran" Provinssirockin päälavalle paitsi maksaakseen kiitollisuudenvelkaansa bändiä uran alussa auttaneelle kotifestivaalille, myös tehdäkseen viimeisen keikkansa traumaattisen hajoamisprosessin jälkeen tavalla, jota voisi nimittää kunnialliseksi.
Kolmannen naisen hajottua ovat miehet jatkaneet musiikin tekemistä tahoillaan: Sakari Pesola, Raimo Valkama ja Pasi Kallioniemi soittavat Luunelosessa, Pauli Hanhiniemellä on Perunateatterinsa, Timo Kivikangas luotsaa Laiskoja auringossa ja Timo Löyvä Movetronia.
Yhtäkään näistä yhtyeistä ei kuitenkaan olisi ilman soittajien yhteistä historiaa Kolmannessa naisessa - historiaa, jota ilman suomalainen rock olisi yhtä loistavaa yhtyettä köyhempi.
Teksti Santtu Luoto
